lauantai 30. tammikuuta 2016

Pakkaspäivän parempi pannari

Kylmä pakkaspäivä. Elohopea lähes miinus kolmekymmentä, ja edessä lämmin keitto. Kaivan kipposet ja kupposet esille ja sotken taikinan uuniin. Kuuma kahvikuppi odottaa edessäni leikatessani palan pannaria. Kylmä talvi, lämmin koti.♥

Ps. Pannari säily yllättävän hyvin jääkaapissa tämän jälkeen. Maistuu yhtä hyvälle kylmänä kuin lämpimänä. Meillä osa perheenjäsenistä piti jopa parempana kylmänä.

1 Banaani
½ omena
½dl kookoshiutaleita
2dl speltti jauhoja
½dl grahamjauhoja
½dl kaurahiutaleita
½tl suolaa
1rkl ruokosokeria
1rkl steviaa
3dl maitoa
3/4dl rahkaa

"Kermavaahto"

1rkl rahkaa
tippa kevytmaitoa
steviaa

lauantai 16. tammikuuta 2016

Maailman parannus kuvia

Rakastan kuvia. Rakastan tarinoita. Rakastan muistoja.
Olen oppinut viime vuosina paljon valokuvista, ja niiden maailma on avautunut aivan eri tavalla itselleni. Osittain tähän on vaikuttanut hyvän ystäväni opiskelu valokuvaajaksi.

 Kuopion  VB - valokuvakeskus
Mikko Savolainen : Sarjasta Suomen romaanit: romaanielämää 1960-70

Valokuvat on merkintöjä muistoista, pysähdyksiä hetkistä, jotka jäävät vain ruudulle. Ne on muutakin, kuin selfiet mitkä täyttävät sosiaalisen median, ne on muutakin kuin hehkutus hyvästä elämästä. Niiden takana on tarinoita, ja niiden kautta voidaan parantaa jopa maailmaa.


Tärkein asia itselleni on valokuvissa muistot. Vaadin monesti ystäviäni ikuistamana juhlamme ja erikoisuutemme kuviin, sillä tahdon muistaa ne hetket. Rakastan vanhojen valokuvien katsomista. Rakastan kun pystyn kuvien kautta muistelemaan elämääni ja elämään uudestaan ne hetket. Ne pienet arjen hetketkin. Arvostan elämääni enemmän nähdessäni valokuvia. Oh, olen nauranut tuolloin, vaikka muistelin sen menneen pieleen! Voi, me teimmekin noin kivaa silloin! Olemmepas muuttunut nuista ajoista.
Valokuvat tekevät elämästä enemmän elokuvaa ja hohdokasta. Niiden kautta moni pieni asia saa jälleen merkityksensä. Elämä on merkityksellistä. Elämä on arvokasta ja tahdon oppia lisää arvostamaan sitä.


Valokuvien kautta voimme parantaa myös maailmaa. Voimme parantaa yhden yksilön kuin koko yhteiskuntaa. Monien eri valokuvanäyttelyiden kautta olen huomannut niiden aiheuttamat erot ja vaikutukset. Toisinaan taiteelliset kuvat ovat lievittäneet stressiäni, vieneet minut taiteen, palon ja luovuuden lähteille. Olen päässyt käsiksi elämää vaikeina hetkinä, tuntenut vain vapautta tulkitsiessani kauniita värejä ja muotoja. Olen saanut vastakaikua tunteille ja unelmille. Tuntenut, kuinka eheydyn katsellessani nuita raameihin ikuistettuja kuvia.

Camera Opsudan, Iris, Kuopion taidemuseo

Valokuvia katsellessani olen oppinut maailmasta, ihmisryhmistä, sekä muiden vaikeuksista. Oppinut siitä, mihin meidän tulisi kiinnittää huomiota. Valokuvat ovat herätelleet minua näkemään uusia puolia. Karujen olojen ja unohdettujen ihmisryhmien kuvaaminen ovat tuoneet ilmi maailmat, jotka ovat unohdettuja. Olen oppinut valokuvien kautta romaanien, masentuneiden, asunnottomien, onnettomuuksien kuin raskaana olevien puolia. Ja kuinka merkityllistä on ollut näille henkilöille se, että heitä on saatu kuvata, että heidän asiansa on koettu tärkeäksi ja tuoda julkisuuteen?

Heijastelen valokuvien kautta myös elämääni. Ne paljastavat nimittäin paljon. Silmien ryppy, kaihoisa katse ja surulliset huulet muistuttavat ikävästä päivästä, jota en voinut paeta tekohymylläni. Yritän myös tallentaa kuviin elämää niiden kaikkine puolineen. Tahdon ryhmäkuvan, vaikkei itseä naurattaisi yhtään. Sittenpähän muistan jälkikäteen, että tuona päivänä olin olemassa tuon näköisenä, vaikka harmitti. 



Joskus valokuvattavana oleminen on opettanut minua. Ollessani mallina ystäväni kouluprojekteihin olen saanut käyttää näyttelijälahjoja ja muuttumisleikkejä. Maailman onnellisimpina päivinä onkin pitänyt heittäytyä masentuneeksi. Tavallisena arkipäivänä heittäytyä 1950- luvun maalaistytöksi. Kuinka riemullista onkaan leikkiä ja leikitellä rooleilla! Kuinka vapauttavaa on olla hetki joku muu kuin on. Ja kuitenkin ne roolit ovat olleet ja ovat joillekin todellisuutta. Minä yritän ymmärtää. Minä yritän oppia. Sillä jokainen meistä ansaitsee tulla nähdyksi ja kuulluksi.

keskiviikko 6. tammikuuta 2016

Linnunaivot

Levin Hullun poron baarissa työskentelee vaelluksia intohimoisesti rakastava Jyrki. Talven sesongin aikaa saapuu yritykseen viehättävä nuori nainen Heidi, joka on pitämässä Greenpeace – toimintaan pohjautuvan yrityksen kokousta. Kaksi toisilleen tuntematonta ihmistä tutustuvat, seurustelevat ja saavat hullun idean lähteä maailman toiselle puolelle vaeltamaan puoleksi vuodeksi jylhille erämäille. Seikkailu ei tule olemaan helppo, sillä Jyrkin neuroottinenkin asenne suorittaa vaellus saa pariskunnan terveyden ja olon lujille.


Johanna Sinisalon ”Linnunaivot”, valikoitui lukemisekseni pitkälle juna-bussi matkalle Muonioon. Tahdoin kirjan, joka olisi pidempi kuin tunnin pikalukeminen, sekä liittyvän jotenkin luontoon, Lappiin tai jouluun. Ystäväni oli aikoinaan suositellut tätä minulle, joten muistin kirjan etsiessäni lainattavaa.

Sinisalolla on maaginen tyyli kirjoittaa. Hän yhdistää taitavasti faktaa ja fiktiota, luoden jopa scifimäisen vaikutelman. Tarina ei ollut kepeä ja iloinen, vaan paikoin synkkä ja ankea. Vaelluksen ja luonnon rakastajana, en tuntenut kateutta parin seikkailua kohtaan. Pikemminkin mietin ihmisyyttä, hulluutta ja järkevyyttä, kun voidaan puhua ääriolosuhteista ja äärivarusteluista.


Kirja laittoi ajattelemaan. Se käsitteli mielenkiintoisesti monia ihmisyyden ja elämän aiheita. Miten pitkälle ihminen voi mennä kunnianhimon ja suorituksen tavoitteissa? Kuinka turvallista ja järkevää on toteuttaa neuroottista himoa luonnon keskellä ja erämaassa? Missä ihmisyyden rajat kulkevat, kun hän haluaa manipuloida luonnon valtaa? Kuinka pitkälle voidaan mennä ekologisessa ajattelussa, jos jokainen biojätekin on kerättävä talteen?  

maanantai 4. tammikuuta 2016

Juhlien leipä

Tänä vuona vietin elämäni erikoisimman joulukuun ja joulun. Olen tähän asti viettänyt sen joka vuosi aivan samanlaisena; kotona, koko perheen kanssa, korkeintaan mummo myös seurana. Tänä vuonna, en ollut kotona, en tutussa paikassa, enkä edes perheen kanssa. Koko joulukuu meni työharjoittelussa Muonion kaamoksessa. Joulunakin oli töissä, mutta onneksi niiden jälkeen pääsin ystäväni perheeseen viettämään aattoa. Huh, se oli suuri kiitosaihe ja pelastus tällaiselle jouluihmiselle!

Palasin kuitenkin perheeni pariin joulukuun viimeisellä viikolla. Yksi painava syy oli tähän siskoni ammattiin valmistuminen, sekä isäni täysien kymmenien täyttäminen. Oli tiedossa juhlat. Oli tiedossa syy leipoa jotakin hyvää. Mutta koska aikaa oli vähän, keskityin kahteen suosikkiini (rukiiset riistatortut, sekä raakakakku - heh onnistuivat paremmin kuin viimeksi), sekä yhteen uutukaiseen - Viikunaruismallasleipä. Rakastan leivän tekoa, ja erilaisten leipien. Tähän leipään otin inspiraatiota mallaspaketin kyljestä, jota kylläkin totuttuun tapaan muokkasin paljon. Oli ihana huomata, että ruisjauhoista onnistui oikeasti hyvä mallasleipä. Kukaan ei huomannut tai huomauttanut, että siinä ei ollut vehnäjauhoja juurikaan. Terveellinen on siis oikeasti maukasta ja parempaa - tämäkin oli ;)

5dl mallasmäskiä (tai pelkkiä mallasjauhoja)
5dl piimää
50g hiivaa
1rkl suolaa
250g viikunoita
3dl talkkunajauhoja
8dl ruisjauhoja
1dl vehnäjauhoja
1,5dl auringonkukansiemeniä
50g oivariinia

1. Lämmitä piimä kädenlämpöiseksi ja sekoita sen joukkoon hiiva. Pilko viikunat. Lisää mäski, suola, sekä auringonkukansiemenet. Alusta taikina ja lisää samalla jauhoja. Lisää loppuvaiheessa sulatettu rasva. Anna kohota.
2. Voitele leipävuoka ja korppujauhota se. Lisää taikina siihen. Voit muotoilla myös pyöreitä leipiä. Pistele leivät, voitele kananmunalla ja paista 200- asteessa n. 40-50min.
3. Leipä säilyy tosi hyvin ja on parhaimmillaan muutaman päivän kuluttua.