lauantai 6. elokuuta 2016

Antautuminen

"Tuliaikoja jolloin en kaivannut kenenkään läheisyyttä. En tahtonut että minuun kosketaan, en halunnut että kukaan hengittää hiuksiini, supattaa korvaani lemmekkäästi, työntää minua kevyesti tiskipöydänlaitaa vasten. - --Reviiriaikoja saattoi jatkua viikkoja. Sitten kausi päättyi, yhtä nopeasti kuin oli alkanutkin. Jonain aamuna heräsin valoisalla mielellä. Tajusin että se oli ohi. Olin taas ahne elämälle, ihmisille, juhlille, uusille maisemille, olin taas intohimoinen ja halukas nainen."

Lapsuudessa pelättiin ihmisiä niin että oksennus nousi kurkkuun ja ylös. Leikit olivat mielikuvituksellisia ja rikkaita. Vain henkilölle itselleen normaaleja ja pakokeinoja maailmasta. Nuoruudessa tulivat rakkaudet, huumat ja kivut. Samalla ihmeteltiin tunteiden voimaa ja suuntaa. Samalla kirjoitettiin, kirjoitettiin ja yritettiin saada kustannussopimuksia, vaikka samaan aikaan se pelotti hirveästi ja haluttiin pyyhkiä pois. Rakastettiin ihmisiä, haluttiin olla heidän kanssaan, mutta toisaalta se pelotti ja ahdisti enemmän kuin muu. Tahdottiin olla yksin, mutta vihattiin yksinäisyyttä. Tehtiin listoja ja mietittiin, mikä on pielessä, kun mieli oli tuntematon. 
Lapsien tullessa kuvioon, ei jaksettu olla äiti. Koska he rikkoivat järjestyksen ja rutiinit, jotka pitivät elämän jossakin hallinnassa. Matkoille paettiin, mutta niiden pakoa palauduttiin viikkoja. Tällaista elämä on ja paljon muutakin, silloin kun on erityisherkkä ihminen.

En muista, milloin viimeksi olisin lukenut kirjaa, joka antoi niin paljon. Tahdoin pysähtyä sen äärelle, ahmia sitä eteenpäin, ja jäädä samalla nautiskelemaan sen runollisiakin oivalluksia. En muista milloin olisin niin monta kertaa huudahtanut päänisisäällä "Uskomatonta, miten tuttua", ja lukenut tekstiä, joka kuulosti täysin, minulle rakkaan läheiseni elämästä. Enkä muista, milloin olisin niin nauttinut, kun saan suositella kirjaani läheiselleni, ja nauraneet yhdessä kirjan totuuksille, jotka kuulostivat arkipäivällemme. Tätä kaikkea sai aikaan Anja Snellmannin "Antautuminen".

Snellmannin tuorein kirja kertoo aina lapsuudesta nykypäivään kuvausta elämästä erityisherkkänä. Päähenkilönä toimii Anja itse, jota ei edes ensimmäisten parinkymmenen sivun aikana lukijana ymmärrä. Snellman kirjoittaa tarinaa kekseliäästi, aidosti, rehellisesti ja hyvin runollisestikin. Vaikka tekijän valinnat eivät aina arvomaailmaltaan vastaa omiani, hänen rehellinen ja aito tyylinsä kertoa näistä, saivat lukijana minut ihmeen ymmärtäväiseksi. Snellman puhuu täynnä aitoutta ja rehellisyyttä, joka ihastuttaa, mutta samalla saa surulliseksi. Kirjoittaja itse tulee tekstin kautta omalle iholle, jolloin toisen valinnat koskettavat.

Snellmannin kirja toimii myös mahtavana inspiraation lähteenä. Kirja on täynnä listoja, joissa päähenkilö luettelee elämän kekseliäitä oivalluksia. Nämä inspiroivat myös itseäni kokoamaan omia listojani päiväkirjojeni sivulle, joita toivottavasti jatkan myöhemminkin. 

Antautuminen oli myös elämäni ensimmäinen kirja, minkä luin Anja Snellmannilta. Eikä taatusti jää viimeiseksi...

Kuva otettu täältä.

tiistai 26. heinäkuuta 2016

Porkkanainen juustokakku

Tänä keväänä päättyi hieman haikeudella ja ihmetyksellä kolmen vuoden unelmakoulu. Koulu, josta kerkesin haaveilla 12- vuotiaasta tytöstä lähtien, jonne menoa moni epäili ja samalla kannusti, joka yllätti ja ylitti odotukseni. Kolmeen vuoteen kerkesi mahtua lukuisia seikkailuja, opetuksia, oppimista, räntäsateita, kylmässä tärisemistä, luonnosta häkeltymistä, uusia ystäviä. Samalla yritin suorittaa lukion yli-oppilastutkintoa, mutta vasta viimeisillä viikoilla sain selville, ettei yritykseni riittäneet läpäisemiseen. Lakki jäi saamatta ainakin toistaiseksi, mutta ammattijuhlat järjestettiin.

Luonnollisesti leipomista rakastavana, halusin laittaa mahdollisimman paljon itse. Aika paljon jouduimme perheessä asiasta neuvottelemana, koska alunperin olisin tahtonut vain omia juttujani erikoisemmalla twistillä. Mutta koska juhlat on aina myös kaikkien juhlat, jaiemme leivottavia useammalle.

Luonto-ohjaajana juhlien teema oli tietysti luonto. En halunnut mitään Suomesta ja luonnosta poikkeavaa, vaan noudattaa pääasiassa luonnon teemoja väreissä ja mauissa. Villiyrttejä, metsäsieniä ja riistaa näkyi siis menuissa. Suurin oma erikoisuuteni oli juustokakut. Keksin niiden ohjeen täysin päästäni ja koe testasin niitä parikertaa. Kerrankin siis huolella suunniteltu leivonnainen, joka kaiken lisäksi onnistui! Ja ensimmäisen hääkakkutilauksen sain samalla ;)

Pohja
100g Digestive keksiä
1prk Porkkanasosetta

Täyte:
 200g Kermaviili
200g Maustamaton tuorejuusto
200g Rahkaa
1dl Stevia
6kpl Liivatetta
0,5dl Vettä

Kiille:
3dl Porkkanamehu
3 Liivatetta

1. Murskaa keksit ja lisää sose. Levitä irtopohjavuoassa olevaan leivinpaperin päälle.  
2. Liuota 10min liivatteita. Sekoita maitotuotteet sokerin kera. Kuumenna vesi kiehuvaksi ja sekoita liivatteet siihen. Lisää liivateseos seokseen. Kaada täyte vuokaan. Laita vuoka jääkaappiin väh. 4h.
4. Valmista kiille täytteen jähmetyttyä. Liuota liivatteet kylmässä vedessä 10min. Kiehauta pieni määrä mehua kattilassa ja liuota liivatteet. Lisää loput mehut. Kaada kakun pinnalle. Laita kakku jääkaappiin jälleen väh. 4h. 


maanantai 20. kesäkuuta 2016

Enkelien suojatti

"Lukukausimaksujen, koulukirjojen kallistumisen ja lisääntyvän juutalaisvastaisuuden vuoksikoulunkäynti kävi yhä kurjemmaksi ja sen jatkaminen kyseenalaiseksi--- Tiesin, että edessä oli pitkä talvi niukkaakin iukemmin ruoka-annoksin täyteen ahdetussa, ala-arvoisessa asunnossa ja seurana ainainen pelko siitä, milloin Gestapo koputtaa oveen. Yhä useammat juutalaiset pelkäsivät ollenkaan lähteä kadulle."


Vasta ensimmäisellä luokalla oleva Anita Dittman joutuu kokemaan ensimmäiset Natsien ja 2 maailman sodan merkit, 1933. Vuosi vuodelta sota pahenee ja vainot juutalaisia kohtaan. Juutalaisperheenä Dittmanit joutuvat piiloutuvaan milloin tuttujensa luokse, milloin kellareihin, kunnes koko perhe joudutaan erottamaan - toiset pakkotyöhön, toiset turvaan Englantiin.

Anita rakastaa paikallista seurakuntapastoriaan, jonka avulla hän tutustuu kristinuskoon. Tytön elämä muuttuu vähitellen, ja tuntuu kuin enkelit suojelisivat häntä erityisellä tavalla. Vaikeuksien tullessa, Anitan usko ja toivo vain kasvavat ja hän pitää rohkean päänsä. Tapahtumat johdattuvat ihmeellisesti, eikä apu tule koskaan liian myöhään.

Jan Markell on kirjoittanut tositarinan Anita Dittmanin elämästä uskottavasti ja rohkaisevasti. Tarina kertoo lähes päiväkirjamaisesti Anitan elämästä 7- vuotiaasta aina täysi-ikäisyyteen saakka. Anitan asenne ja usko ovat rohkaisevaa luettavaa, ja kirja opetti ja antoi itselleni paljon. Vaikka olosuhteet olivat lähes toivottomia, eikä inhimillisin silmin näe kuin pelkoa ja kuolemaa, jaksoi nuori tyttö elää ja uskoa.

Kirja opettaa meitä tänäkin päivänä uskoon ja toivoon. Kirjan luettua tulee jopa naurettava olo siitä, miten monesti laittaa olosuhteiden syyksi oman huonon olon ja kiittämättömyyden. Kirja opetti jälleen historiastamme, tapahtumista ja elämästä, minkä keskellä niin moni joutui elämään. Kirjasta tuli etäisesti mieleen "Anne Frankin - päiväkirjat", sen päiväkirjamaisuuden ja aiheen myötä. Jossakin mielessä tämä kuitenkin tuntui paremmalle ja opettavaisemmalle, kuin tuo ikiklassikko tarina. Suosittelen lämpimästi etsimään tämän vanhemman kirjan käsiinne!

Minulle selvisi itseasiassa, vasta kirjan viimeisillä sivuilla, että tarina oli tosikertomus. Luulin tarinaa fiktiiviseksi. Googlailin vielä varmistukseksi, ja todentotta Anita Dittman oli elänyt 2 maailmansodan aikana, ja selvinnyt siitä ihmeen kaupalla. Uskomaton tarina.


perjantai 17. kesäkuuta 2016

Tunnoton

Silmät näkevät värit
korvat kuulevat äänet
nenä haistaa tuoksut
- mutta mikään ei tule sisälle



Tunteet tietävät tunteet
muistot muistavat menneen
suu tietää maut
- mutta mikään ei tunnu sisällä



Huulet hymyilevät kauniisti
kieli tuottaa ystävällisyyttä
kädet ojentavat avuliaasti
- mutta mikään ei silti tunnu kivalta. 

Tieto tietää tulevasta
haaveet ajattelevat kaunista
sydän kaipaa vapautta
- mutta mikään ei tunnu oikealta.



Näen elämän
tiedän tulevan
tunnen toivon
- mutten ole minkään sisällä.



Milloin astun elämään sisään
milloin saan takaisin aistini
milloin olen jälleen ihminen
milloin sydän lopettaa tuskan värinänsä
milloin saan takaisin elämän täyteyden
milloin en enää itke, vaan elän
kysyn vain
milloin

keskiviikko 25. toukokuuta 2016

Saisko olla grillattua marjapiirakkaa?

Vapunaatonaattona koitti koulussani toisiksi viimeinen ammatiosaamisen näyttö. Olin jo koko opiskelujeni ajan suunnitellut eri näyttöjäni aina opiskelujemme ohessa, mutta oikeastaan lähes kaikki suunnitelmani Maastossa ruokailua kohden piti hylätä, saadessani selville minulle annetun asiakasryhmän. Nuorena naisena ja kasvissyöjänä, olin aiemmin pyöritellyt rentoja katuruokia ja kasvisruokia nuotiolla tehtäväksi, mutta tulevat asiakkaani vaatisivat juuripäinvastaista; mahdollisimman hienoa ja lihaista. Kyseessä oli lähes kolmenkymmenen hengen miehinen yritysporukka, jossa edustaisin koko oppilaitosta ja koulua. Ei todellakaan siis mikään helppo ja luonnollinen asetelma minulle.

 Täytyy sanoa, että kovan haasteen tämä näyttö minulle aiheutti. Rymä oli todella suuri verrattuna mihin olin tottunut, se olisi vaativa, sekä satuin valitsemaan ruokalajeiksi ruuat, joita en ollut koskaan aiemmin tehnyt nuotiolla (tätä ei sitten mainostettu ennakkoon... ). Yhden ainoan kerran testasin grillissä marjapiirakan tekoa, mutta muuten kaikki oli uutta nuotiolla. Kun oli kyse vielä hienosta miesporukasta, piti ottaa huomioon, ettei ruuat saaneet olla tyypillistä terveyspiiperrystä. Minä en ole tottunut käyttämään voita tai sokeria leivonnassa lähes ollenkaan, ja nyt minun piti asiakkaiden tähden käyttää niitä. Riskiä oli siis siinäkin, osasinko laittaa niitä tarpeeksi. Jos ei ole tottunut kokkina makeaan, on todella vaikea arvioida, mikä "makeus" on sopivaa siihen tottuneelle.

Hyvin kuitenkin näyttö sujui, ja ruuat onnistuivat. Paljon säheltämistä, mokailuja ja unohtelua tapahtui, mutta pääasiat onnistuivat; aikataulut eivät pettäneet, ihmiset saivat ruokaa ja se maistui.

Koko menuuta en tänne jaa, ja lisää kertomuksia näytöstä voi lukea opintoblogistani, mutta marjapiirakan ohjeen kerron. Tässä siis grillattua ja nuotiopaistettua marjapiirakkaa! (Ja totta kai voitte tehhä tätä kotonanne uunissa)

Marjapiirakka:
1kpl - 8-12hkl

Pohja:
3dl Grahamjauhoja
1dl vehnäjauhoja
1dl rahkaa
50g pehmeää margariinia
0,5dl hedelmäsokeria
Kardemummaa

Täyte:
600g Marjoja
0,5dl perunajauhoja
0,5dl hedelmäsokeria
50g mantelilastuja

1. Sekoita pohjan ainekset tasaiseksi taikinaksi. Painele voidellun foliolle. Paista nuotiolla n. 10min.
2. Sulata marjat ja sekoita joukkoon perunajauhot ja sokeri. Levitä marjaseos piirakkapohjalle. Jatka
paistamista n. 30-35min. Tarjoa vaniljakastikkeen kera.


torstai 12. toukokuuta 2016

Vihreän linnun salaisuus

"Oi vihreä lintu, joka sinut näkee, hän iloitsee -
Sinun isäsi surmasi sinut ja tätisi laittoi sinut pataan,
mutta sisaresi, Suitsukkeen oksa, asetti sinut yrttiastiaan,
ja sinä heräsit jälleen henkiin." s. 29 

Juudeassa ja Syyriassa kiertää taru vihreästä linnusta, joka Feenixin tavoin herää henkiin ja kantaa sisällään ikuisen elämän salaisuutta. Monelle tarina on vain tarua ja satua, mutta beduiiniprinssi Mi'kaelille se on salaisuus, jonka hän tahtoo selvittää. Kuoleman ehdottomuus, olemassaolo ja valta ihmiseen ei pääse Mi'kaelin ymmärrykseen, jolloin taru kuolemattomuuden salaisuudesta antaa turvaa. Tämä taru on myös syy hänen pitkälle pakomatkalleen, jossa oma heimo ja uusi suku on kääntänyt vihansa hänen päälleen.

Mi'kal on beduiiniprinssi Israelin Juudan heimossa, jonka elämän historiaa varjostaa salaisuudet, joita hänelle ei ole kerrottu. Mi'kalin isä murhattiin pojan syntymisen jälkeen mustasukkaisuudesta, eikä tuon ajan kulttuurissa naisella ollut oikeutta olla vastustamatta murhaajan kosintaan. Parempihan olisi elää miehen jonkun miehen kanssa, kuin jäädä yksinhuoltajaksi pienelle pojalle. Mi'kalin ja hänen isäpuolensa suhde ei ole mutkaton, vaan sisältää väkivaltaa, sortoa ja kateutta. Viimein kaikki johtaa Mi'kalin karkumatkaa kauas Juudeasta.

Kertomus sijoittuu 30 jkr ajanjaksoon, jolloin Juutalaiset odottivat luvattua Messiasta. Samalla se jakoi ihmiset kahteen kastiin, sillä jotkut olivat kuulleet Israelissa asuvasta Jeesus Nasaretilaisesta, joka kutsui itseään Juutalaisten kuninkaaksi ja Messiaaksi.Tämä merkillinen mies kiinnosti myös nuorta Mi'kaelia, sekä hänen äitiänsä. Pakomatkallaan hän tapaa myös monia ihmisiä, jotka olivat itse nähneet ja kuulleet Jeesuksesta ja Hänen ihmeistään.

Alberta Hawsen kirjaa kuljettaa lukijaa mukana syvälle Juudean maaperälle. Hän kirjoittaa taitavasti fiktiivistä tarinaa yhdessä historiallisten totuuksien kanssa, värittäen sitä keksimillään hahmoilla ja tarinoilla. Näkökulma Raamatun kertomuksiin on erilainen ja mielenkiintoinen, kun asiaa tarkastellaan ulkoapäin ja sivullisten kertomuksina. Ne herättävät myös omia ajatuksia ja kyseenalaistavat omaa uskoa, missä roolissa todella olisin itse ollut, jos olisin elänyt tuona ajanjaksona? Mitä itse olisin ajatellut, jos olisin kuullut tapahtumista?

Hawsenin kirjasta ei puutu romantiikkaa eikä seikkailua. Kepeät ihastumiskohtaukset värittävät tarinan hurjaakin menoa ja tuovat tarinan lähemmäksi lukijaa. Kirja muistutti tyyliltään kovasti Simon Scarrowin Kladiaattoria.



maanantai 2. toukokuuta 2016

Taistelija

Minä taistelen sitä vastaan
taistelen, vaikka sattuu
lyön veitsen iskut syvälle
nauran makeasti sille pirulle
minuahan et hallitse

Menen ja teen
vaikka se pelottelisi
olen ja jään
vaikka se ahdistelisi
vaikeroin, itken ja ahdistun
mutta silti menen ja olen




Minä tahdon taistella
tahdon olla voittaja
tahdon selviytyä ja näyttää
että tämänkin voi voittaa

En tahdo jäädä enää makaamaan
en tahdo tyytyä valitukseen vakavaan
tahdon kiusata pirua
ja pelästyttää peikkoa
toimimalla vasten sen tahtoa



Vaikka se huutaa ja kiljuukin
kun olen tottelematon kulkuri
en välitä
huudan kovempaa
raivoan uudestaan
mutta sille peikolle
minä en luovuta
Minä taistelen
Yritän edes
Ja joku päivä voitan sen

perjantai 29. huhtikuuta 2016

Päärynäinen pannari

Vaikka välillä kritisoin tiettyjä ilmiöitä ja trendejä, huomaan itsekin sortuvani moniin niistä. Lehdissä, blogeissa ja kirjoituksissa on puhuttu jo jonkin aikaa, mitä erilaisimmista letuista, pannareista, kuin vohveleista. Kuuluisista banaaniletuistakin, on tullut itselle herkku bravuuri, jos tahdon vain itselleni hyvää yhdelle iltapalalle.

Pannukakut ovat siitä nerokkaita, että niihin voi tunkea "mitä vain". Melkein sama periaate, kuin pitsassakin. Puurot, jugurtit ja rahkanjämät menevät kepeästi taikinaan, eikä silti kukaan ihmettele valmista tuotosta syödessä, mitä kaikkea siihen on laitettu. Okei, välillä leipomuksiani kyseenalaistetaan, että syödäänkö taas puuroa tai ruisleipää. Noh, onneksi olen hieman opetellut vähentämään pelkän ruisjauhon ja puuron käyttöä.

Tällä kertaa tein kuitenkin harvinaisesti, kun en keksinyt ohjetta päästäni vaan tein Kotilääkäristä löydetyssä ohjeella pannaria. Ja voin sanoa, että omasta mielestäni on paras pannariohje, minkä mukaan olen tehnyt tai millaista tehnyt. Hedelmät antoivat luonnollista makeutta ja kosteutta oli sen verran paljon, että pannarista tuli kuohkeaa ja mehevää. Iso peukku tälle!

8dl maitoa
4 kananmunaa
2rkl ruokosokeria
ripaus vaniljasokeria
ripaus suolaa
kardemummaa
5dl grahamjauhoja
0,5dl rypsiöljyä
2 kypsää päärynää

1. Sekoita maito, kanamunat, sokeri, vanilja ja suola. Lisää jauhot ja rypsiöljy ja sekoita tasaiseksi.
2. Kaada taikina leivinpaperilla vuorattuun uunipellille. Viipaloi päärynät ja asettele taikinalle. Ripottele pinnalle kardemummaa.
3. Paista pannukakkua 200-asteisessa uunissa n. 30-45min.


sunnuntai 24. huhtikuuta 2016

Melankolia

Melankoliaa
hetken vielä melankoliaa
ja taas sä näät melankoliaa
arjen harmautta
ja tasapaksuista pölypilveä

Sitä elää vain
tietämättä paremmasta
tuntematta pärskähdyksiä
pieniä ilon pyrskähdyksiä
vaikka kerran jo nauroin
- vaiko kahdesti

Ei ole mielihyvää
ei ole mielitekoja
ei palkintomatkoja
eikä palkintoruusukkeita
on vain tätä arjen melankoliaa



Melankolia
olet vallannnut jo minut niin täysin
olet riipinyt sisälläni
ja tehnyt sinne pesän
olet tartuttanut sitä muihin
sitä
melankoliaa

 Melankolia
olet unhoittanut entisen
olet unhoittanut tulevaisuuden
olet saanut unhoittamaan tahdon paremmasta
unohtamaan,
mistä aseet saan vastaan sinun?


Melankolia
et murru hymyilystä
et hetken naurunsyistä
et kaadu vaikka tahtoisin taistella
et lähde pois, vaikka yritänkin paeta

Missä olet minä?
Missä niin kauan piileksit?
Tulisit jo esiin, 
kun sinua jo niin paljon kaipaisin.
Leikittäisiin hippaa
syötäisiin jätskiä
kikatettaisiin nurmikolla
eikä välitettäis läskistä
ja lälläteltäisiin sinulle
oi melankolia
oi melankolian peikkoni

torstai 24. maaliskuuta 2016

Mausteinen leipä

Yksi päivä alkoi houkuttamaan kahvin kanssa jotakin muuta kuin leipää tai näkkäriä (minun kahvileipäni tarkoittaa kirjaimellisesti kahviLEIPÄÄ). Alunperin haaveilen pehmeästä banaanileivästä, mutta löytäessäni hyllystä vain yhden banaani, muuttui leipä vain hieman makeammaksi leiväksi. Mutta hyvää siitä tuli! Iloitsin myös suuresti, miten äiti ihastui siihen ja sen makuun. Pientä makeutta, piristäviä mausteita ja pehmeää tuntua, loistava pari höyryävälle kahvikupposelle.




1 mustunut banaani
1,5dl maustamatonta jugurttia
3 kananmunaa
1,5dl kaurapuuroa (voit kokeilla myös kaurahiutaleita)
3dl grahamjauhoja
1dl vehnäjauhoja
1tl kardemummaa
2tl kanelia
1tl leivinjauhetta
1tl soodaa
1tl suolaa
1tl ruokosokeria
2rkl öljyä
3rkl mysliä

1. Muussaa banaani kulhoon. Sekoita kuivat aineet keskenään ja lisää banaanisoseen joukkoon. 
2. Sekoita kananmunat, lisää kaurapuuro, sekäöljy.
3. Voitele leipävuoka. Kaada taikina siihen ja paista n. 175- asteessa 20-25 minuuttia. 

keskiviikko 10. helmikuuta 2016

Nurkan takana

Se on yllättävää
se on jännittävää
hetken se ihmetyttää
kun ensin hymyilet ja reippaasti kertoilet
ja hetken päästä silmät päästä räjähtelet
huudat
raivoat
tuskaasi kaiverrat


Nurkan takana se voi piiletä
yhdestä väärästä sanasta ilmetä
et tiedä ennakkoon
mikä sitä häiritsee
et aavistaa voi
mikä sen esille laukaisee
jossakin se odottaa
vaanii ja pohtii vaan
kuka mut suututtaa vois
ja esille kutsua tois?




Täytyy tarttua hetkiin ja tilaisuuksiin
niihin pieniin elämän retkiin
kun pää on selvä
ja voimia etsiä sitä
koska koskaan ei voi tietää
milloin maailma kääntyy
milloin vaivut niin alas
ettet näe kuin mustan tulevan.


On vain tyydyttävä siihen mikä on
opeteltava elämää siinä mitä tapahtuu
hyväksyttävä se
etten tiedä hetkistä
tulevasta
tai itsestäni. 
On vain aika
odotus
ja luottamus.

keskiviikko 3. helmikuuta 2016

Eeva Kilpi

"Kiedo hellästi riekaleesi minun hajoamistilani ympärille,
pitele minua varovasti ihmisen poika."

Muistan, kun olin viime talvena kirkon naisten illassa yhdessä neljänkymmenen keski-ikäisen ja sen ylittäneen naisen kanssa. Muistan kun aiheena oli runot ja muut puhuivat Eeva Kilvestä. Hänen kauniista runoista, hänen huumoristansa, hänen taidostaan koskettaa naista. Mietin silloin, etten ollut lukenut varmaan yhtäkään Kilven runoa, enkä tiennyt hänestä juuri mitään. Nyt siihen tuli muutos.

"On vain yksi periaate: epätäydellisyys. 
Joka hyväksyy sen, jaksaa elää.

Kammoan täydellisyyttä. 
Luona kiitos se vaara ei minua uhkaa."

Lainasin kirjastosta "Runot"- teoksen, jossa on "Lauluja rakkaudesta" ja "Terveisin" - kokoelmat samassa kirjassa. Runot olivat mainioita! Ymmärrän täysin, miksi naiset illassa hehkuttivat Kilpeä. Hehkuttaisin itsekin enemmän, jos ikää olisi parikymmentä vuotta enemmän. Luinkin jostain Kilven aloittaneen runojen teon vasta keski-iän jälkeen, joten ei ihme että hänen teoksistaan paistoi ymmärrys naiseuden tuomiin muutoksiin vaihdevuosien ja ikä-kriisien myllerryksissä. Näihin nuorena ihmisenä en niin voinut samaistua, vaikka samalla ihailin runoilijan tyyliä pukea ajatuksiksi
 faktoja.



"Heinä kuin usvaa
hämärää päissä
utua latvojen yllä
lampien hengitys matkalla taivaaseen.
Oi pienten perhosten paljous,
yökausia kestävät häät.
Eikä muuta elämää."


Kilven aihepiirit ovat monipuolisia ja rikkaita. Hänen kirjassaan olivat aiheina niin luonto, metsä, naiseus, ikä, vanheneminen, rakkaus, sää, vuodenajat, Raamatun ajatukset, sekä kertomukset. Tyyliltään Kilven runoissa paistoi läpi vahva huumori, ironisuus, sekä huolettomuus ja rentous vakavissakin asioissa. Toisinaan Kilven runot olivat jopa härskejä. Kilveltä taipuu myös paljon hyviä sananlaskuja ja viisauksia. Näitä tekisi mieli kerätä hyviksi motoiksikin.


"Nukkumaan käydessä ajattelen:
huomenna minä lämmitän saunan,
pidän itseäni hyvänä,
kävelytän, uitan, pesen,
kutsun tiseni iltateelle,
puhuttelen ystävällisesti ja ihaillen,
kehun: Sinä pieni urhea nainen,
minä luotan sinuun."




lauantai 30. tammikuuta 2016

Pakkaspäivän parempi pannari

Kylmä pakkaspäivä. Elohopea lähes miinus kolmekymmentä, ja edessä lämmin keitto. Kaivan kipposet ja kupposet esille ja sotken taikinan uuniin. Kuuma kahvikuppi odottaa edessäni leikatessani palan pannaria. Kylmä talvi, lämmin koti.♥

Ps. Pannari säily yllättävän hyvin jääkaapissa tämän jälkeen. Maistuu yhtä hyvälle kylmänä kuin lämpimänä. Meillä osa perheenjäsenistä piti jopa parempana kylmänä.

1 Banaani
½ omena
½dl kookoshiutaleita
2dl speltti jauhoja
½dl grahamjauhoja
½dl kaurahiutaleita
½tl suolaa
1rkl ruokosokeria
1rkl steviaa
3dl maitoa
3/4dl rahkaa

"Kermavaahto"

1rkl rahkaa
tippa kevytmaitoa
steviaa

lauantai 16. tammikuuta 2016

Maailman parannus kuvia

Rakastan kuvia. Rakastan tarinoita. Rakastan muistoja.
Olen oppinut viime vuosina paljon valokuvista, ja niiden maailma on avautunut aivan eri tavalla itselleni. Osittain tähän on vaikuttanut hyvän ystäväni opiskelu valokuvaajaksi.

 Kuopion  VB - valokuvakeskus
Mikko Savolainen : Sarjasta Suomen romaanit: romaanielämää 1960-70

Valokuvat on merkintöjä muistoista, pysähdyksiä hetkistä, jotka jäävät vain ruudulle. Ne on muutakin, kuin selfiet mitkä täyttävät sosiaalisen median, ne on muutakin kuin hehkutus hyvästä elämästä. Niiden takana on tarinoita, ja niiden kautta voidaan parantaa jopa maailmaa.


Tärkein asia itselleni on valokuvissa muistot. Vaadin monesti ystäviäni ikuistamana juhlamme ja erikoisuutemme kuviin, sillä tahdon muistaa ne hetket. Rakastan vanhojen valokuvien katsomista. Rakastan kun pystyn kuvien kautta muistelemaan elämääni ja elämään uudestaan ne hetket. Ne pienet arjen hetketkin. Arvostan elämääni enemmän nähdessäni valokuvia. Oh, olen nauranut tuolloin, vaikka muistelin sen menneen pieleen! Voi, me teimmekin noin kivaa silloin! Olemmepas muuttunut nuista ajoista.
Valokuvat tekevät elämästä enemmän elokuvaa ja hohdokasta. Niiden kautta moni pieni asia saa jälleen merkityksensä. Elämä on merkityksellistä. Elämä on arvokasta ja tahdon oppia lisää arvostamaan sitä.


Valokuvien kautta voimme parantaa myös maailmaa. Voimme parantaa yhden yksilön kuin koko yhteiskuntaa. Monien eri valokuvanäyttelyiden kautta olen huomannut niiden aiheuttamat erot ja vaikutukset. Toisinaan taiteelliset kuvat ovat lievittäneet stressiäni, vieneet minut taiteen, palon ja luovuuden lähteille. Olen päässyt käsiksi elämää vaikeina hetkinä, tuntenut vain vapautta tulkitsiessani kauniita värejä ja muotoja. Olen saanut vastakaikua tunteille ja unelmille. Tuntenut, kuinka eheydyn katsellessani nuita raameihin ikuistettuja kuvia.

Camera Opsudan, Iris, Kuopion taidemuseo

Valokuvia katsellessani olen oppinut maailmasta, ihmisryhmistä, sekä muiden vaikeuksista. Oppinut siitä, mihin meidän tulisi kiinnittää huomiota. Valokuvat ovat herätelleet minua näkemään uusia puolia. Karujen olojen ja unohdettujen ihmisryhmien kuvaaminen ovat tuoneet ilmi maailmat, jotka ovat unohdettuja. Olen oppinut valokuvien kautta romaanien, masentuneiden, asunnottomien, onnettomuuksien kuin raskaana olevien puolia. Ja kuinka merkityllistä on ollut näille henkilöille se, että heitä on saatu kuvata, että heidän asiansa on koettu tärkeäksi ja tuoda julkisuuteen?

Heijastelen valokuvien kautta myös elämääni. Ne paljastavat nimittäin paljon. Silmien ryppy, kaihoisa katse ja surulliset huulet muistuttavat ikävästä päivästä, jota en voinut paeta tekohymylläni. Yritän myös tallentaa kuviin elämää niiden kaikkine puolineen. Tahdon ryhmäkuvan, vaikkei itseä naurattaisi yhtään. Sittenpähän muistan jälkikäteen, että tuona päivänä olin olemassa tuon näköisenä, vaikka harmitti. 



Joskus valokuvattavana oleminen on opettanut minua. Ollessani mallina ystäväni kouluprojekteihin olen saanut käyttää näyttelijälahjoja ja muuttumisleikkejä. Maailman onnellisimpina päivinä onkin pitänyt heittäytyä masentuneeksi. Tavallisena arkipäivänä heittäytyä 1950- luvun maalaistytöksi. Kuinka riemullista onkaan leikkiä ja leikitellä rooleilla! Kuinka vapauttavaa on olla hetki joku muu kuin on. Ja kuitenkin ne roolit ovat olleet ja ovat joillekin todellisuutta. Minä yritän ymmärtää. Minä yritän oppia. Sillä jokainen meistä ansaitsee tulla nähdyksi ja kuulluksi.

keskiviikko 6. tammikuuta 2016

Linnunaivot

Levin Hullun poron baarissa työskentelee vaelluksia intohimoisesti rakastava Jyrki. Talven sesongin aikaa saapuu yritykseen viehättävä nuori nainen Heidi, joka on pitämässä Greenpeace – toimintaan pohjautuvan yrityksen kokousta. Kaksi toisilleen tuntematonta ihmistä tutustuvat, seurustelevat ja saavat hullun idean lähteä maailman toiselle puolelle vaeltamaan puoleksi vuodeksi jylhille erämäille. Seikkailu ei tule olemaan helppo, sillä Jyrkin neuroottinenkin asenne suorittaa vaellus saa pariskunnan terveyden ja olon lujille.


Johanna Sinisalon ”Linnunaivot”, valikoitui lukemisekseni pitkälle juna-bussi matkalle Muonioon. Tahdoin kirjan, joka olisi pidempi kuin tunnin pikalukeminen, sekä liittyvän jotenkin luontoon, Lappiin tai jouluun. Ystäväni oli aikoinaan suositellut tätä minulle, joten muistin kirjan etsiessäni lainattavaa.

Sinisalolla on maaginen tyyli kirjoittaa. Hän yhdistää taitavasti faktaa ja fiktiota, luoden jopa scifimäisen vaikutelman. Tarina ei ollut kepeä ja iloinen, vaan paikoin synkkä ja ankea. Vaelluksen ja luonnon rakastajana, en tuntenut kateutta parin seikkailua kohtaan. Pikemminkin mietin ihmisyyttä, hulluutta ja järkevyyttä, kun voidaan puhua ääriolosuhteista ja äärivarusteluista.


Kirja laittoi ajattelemaan. Se käsitteli mielenkiintoisesti monia ihmisyyden ja elämän aiheita. Miten pitkälle ihminen voi mennä kunnianhimon ja suorituksen tavoitteissa? Kuinka turvallista ja järkevää on toteuttaa neuroottista himoa luonnon keskellä ja erämaassa? Missä ihmisyyden rajat kulkevat, kun hän haluaa manipuloida luonnon valtaa? Kuinka pitkälle voidaan mennä ekologisessa ajattelussa, jos jokainen biojätekin on kerättävä talteen?  

maanantai 4. tammikuuta 2016

Juhlien leipä

Tänä vuona vietin elämäni erikoisimman joulukuun ja joulun. Olen tähän asti viettänyt sen joka vuosi aivan samanlaisena; kotona, koko perheen kanssa, korkeintaan mummo myös seurana. Tänä vuonna, en ollut kotona, en tutussa paikassa, enkä edes perheen kanssa. Koko joulukuu meni työharjoittelussa Muonion kaamoksessa. Joulunakin oli töissä, mutta onneksi niiden jälkeen pääsin ystäväni perheeseen viettämään aattoa. Huh, se oli suuri kiitosaihe ja pelastus tällaiselle jouluihmiselle!

Palasin kuitenkin perheeni pariin joulukuun viimeisellä viikolla. Yksi painava syy oli tähän siskoni ammattiin valmistuminen, sekä isäni täysien kymmenien täyttäminen. Oli tiedossa juhlat. Oli tiedossa syy leipoa jotakin hyvää. Mutta koska aikaa oli vähän, keskityin kahteen suosikkiini (rukiiset riistatortut, sekä raakakakku - heh onnistuivat paremmin kuin viimeksi), sekä yhteen uutukaiseen - Viikunaruismallasleipä. Rakastan leivän tekoa, ja erilaisten leipien. Tähän leipään otin inspiraatiota mallaspaketin kyljestä, jota kylläkin totuttuun tapaan muokkasin paljon. Oli ihana huomata, että ruisjauhoista onnistui oikeasti hyvä mallasleipä. Kukaan ei huomannut tai huomauttanut, että siinä ei ollut vehnäjauhoja juurikaan. Terveellinen on siis oikeasti maukasta ja parempaa - tämäkin oli ;)

5dl mallasmäskiä (tai pelkkiä mallasjauhoja)
5dl piimää
50g hiivaa
1rkl suolaa
250g viikunoita
3dl talkkunajauhoja
8dl ruisjauhoja
1dl vehnäjauhoja
1,5dl auringonkukansiemeniä
50g oivariinia

1. Lämmitä piimä kädenlämpöiseksi ja sekoita sen joukkoon hiiva. Pilko viikunat. Lisää mäski, suola, sekä auringonkukansiemenet. Alusta taikina ja lisää samalla jauhoja. Lisää loppuvaiheessa sulatettu rasva. Anna kohota.
2. Voitele leipävuoka ja korppujauhota se. Lisää taikina siihen. Voit muotoilla myös pyöreitä leipiä. Pistele leivät, voitele kananmunalla ja paista 200- asteessa n. 40-50min.
3. Leipä säilyy tosi hyvin ja on parhaimmillaan muutaman päivän kuluttua.