torstai 6. helmikuuta 2014

Lasiseinän takana

Minä en muista elämäni aikana toista lukukokemusta, joka olisi aiheuttanut minussa näin suuria tunteita, purkauksia ja suorastaan ihmetystä. Minä en ole koskaan aiemmin itkenyt lukiessani proosaa tai lyriikkaa. Olen vain koskettunut, pumpannut silmäni kyyneliin päästämättä niitä vapauteensa.

Minun oli tarkoitus lukea runoja huvitukseksi ja ajatuksien lennättämiseksi. Oli tarkoitus lukea vain välipaloina runoja, mitkä saisivat ajatukset lentämään ja mieleni viriämään. Lea Kranzin Lasiseinän takana - teki kyllä noita, mutta paljon enemmän.

Luin runokirjan kolmessa osassa, ja joka kerta itkin tyynyliinani märäksi. Minua lähes naurattaa, kun mietin syitä tunteisiini. Kirjahan kertoi äidinnäkökulmasta, kun hänen tyttärensä on masentunut ja kuolee itsemurhaan. Hyvin vakava aihe, muttei ole (onneksi) koskettanut minun lähipiiriäni.


Kranzin tyyli on lähes lumoava. Se ei ole tyypillinen runokirjalle. Se on jotain aivan omaansa. Kirjassa oli tarina, joka eteni runomaisen tavoin, ja katkesi toisinaan Raamatunpätkään tai tyttärensä omiin runoihin. Se kertoi äidin tuskasta, äidin muistoista tyttäreen, äidin avunhuudoista. Tarina veti sisäänsä ja sai minut pysähtymään. Pystyin kuvittelemaan äidin tuskan ja ajatukset. 

Vieraalla maalla
kaukana
me olemme yksin
surumme kanssa.

Kukaan ei tule.
Ei soi puhelin.
Ei ole ketään.

Suru ei yhdistä.
Se heittää meidät erilleen
kuin hyökyaalto.

Se ruhjoo meitä.
Hakkaa kallioita vasten.
Kolhii vedenalaisiin kareihin.

Me ojennamme kätemme
hetken hipaisu
ja taas loittonemme.


Kirja antoi myös paljon ajateltavaa. Se antoi uusia näkokulmia ja kokonaisuutta ihmisen sisälle, jonka rakas ja läheinen ihminen sairastuu ja kuolee. Itsemurha koskettaa monia. Ja se on liian raskas taakka yksin kannettavaksi.

2 kommenttia:

Jos haluat ilahduttaa minua jättämällä kommentin tai viestin, kirjoita se tähän. :) Kiitos kaikille, jotka kommentoitte! :)