keskiviikko 26. helmikuuta 2014

Rakkautta, kynttilöitä...

...makeaa, elokuvaa ja rakkaita ihmisiä♥ Niiden avulla juhlistin vuoden vanhenemista päivää liian aikaisin oikeaa.

Innostuin leipomaan sitä ennen muutaman hurjan hyvän makuisen leivonnaisen, uutuus resepteillä. Olen aina ollut hulluna juusto- ja jäädykekakkuihin. Muut kakut ovat pakkotavaraa makuhermoilleni, mutta noita minä himoitsen ja rakastan. Kokeilin tälle päivälle uutta Pätkisjuustokakkua jonka otin Annika-O blogista. Maistui makealle, mutta niin hyvälle♥



1pkt minttudominokeksejä ja 70 g voita
 Täyte: 
4 liivatelehteä
2 Pätkispussia
200 g maustamatonta tuorejuustoa
1 tlk vaahtoutuvaa vanilijakastiketta
0,5 dl kuumaa kaakaota

 Murenna ja hienonna keksit, sekoita sulatettu rasva niiden joukkoon ja painele seos irtopohjavuoan pohjalle.  Liota liivatelehtiä noin 5 minuuttia kylmässä vedessä. Hienonna Pätkikset ja lisää suklaamurut tuorejuuston sekaan. Vatkaa vanilijakastike kovaksi vaahdoksi ja sekoita se tuorejuuston sekä suklaan joukkoon. Puserra liika vesi liivatteista ja sulata ne kuuman kaakaon sekaan. Lisää kaakao ohuena nauhana muun seoksen joukkoon. Kaada täyte keksipohjan päälle ja anna hyytyä jääkaapissa seuraavaan päivään. Irroita kakku vuoasta ja koristele oman maun mukaan.

lauantai 15. helmikuuta 2014

Umpihangen vapaus

Meillä on koulussa hurjan ihanaa aikaa. Tammikuussa emme päässeet tekemään paljon mittään ja oli paljon tylsiä ja tyhjänpäiväisiä teoriatunteja. Nyt kuitenkin olemme alkaneet tehdä taas niitä asioita, miksi rakastan kouluani ja alaani.

Me ollaan käyty patikoimassa jäällä, kelkkailen katsomassa verkkoja, tehty retkiruokia ja kaksi vaellusta. Viikko sitten osallistuttiin neljän hengen joukkueena Umpihankihiihdon MM-kilpailuihin Pudasjärvellä. Se oli hurjan upea, ikimuistoinen ja rankka kokemus! Koin siellä myös monia "elämäni ensimmäistä kertaa"- asioita. En ollut aiemmin kantanut rinkkaa suksien päällä, en ollut aiemmin edes kokeillutkaan metsäsuksia, enkä ollut aiemmin nukkunut ulkona talvella.






"Hyvä on hiihtäjän hiihdellä,
kun hanki on hohtava alla,
kun taivas kirkasna kaareutuu -
mut hauskempi hiihtää, kun ruskavi puu,
tuul' ulvovi, polku on ummessa
ja tuisku on taivahalla.
Hyvä on hiihtäjän hiihdellä,
kun ystävä häll' on myötä,
kun latu on aukaistu edessään -
mut parempi hiihdellä yksinään,
tiens' itse aukaista itselleen
ja yksin uhmata yötä.
Hyvä on hiihtäjän hiihdellä,
kun tietty on matkan määrä,
kun liesi viittovi lämpöinen, -
mut sorjempi, uljaampi hiihtää sen,
joka outoja onnen vaiheita käy
eikä tiedä, miss' oikea, väärä.
Ja hyvä on hiihtäjän hiihdellä,
kun riemu on rinnassansa,
kun toivo säihkyvi soihtuna yöss' -
mut käypä se laatuun hiihtää myös
hiki otsalla, suurissa suruissa
ja kuolema kupeellansa."
Eino Leino
Yksin hiihtäjä




Tällä viikolla olimme kolmen päivän hiihtovaelluksella Patvinsuon kansallispuistossa. Olin käynyt siellä joskus pienenä tyttönä kesällä, mutta en muistanut tai tunnistanut paikasta mitään.

Hiihettyä on tullut umpihangessa viime aikoina paljon. Jo pienestä pitäen olen ihannoinut umpihankea. Monesti perheretkillä hyppäsin ladun sivuun ja hiihin ladun vierustaa seuraten umpihangessa. Jokin siinä vain viehätti jo silloin, ja nykyään vielä enemmän. Kaverin kansa käytiin myös jo vuosia sitten metsissä hiihtelemässä ja tekemässä omia reittejä.

Pimeyden vallatessa vielä maata, me lähdimme ystävänpäivänä paluumatkalle. Otsalamput otsilla, väsymys vielä rinnassa me hiihdimme odottaen valoa nähden vain hangessa susien, ahmojen ja hirvien jälkiä.


"Ken latua hiihtää, ladun on vanki, vapautta on vain umpihanki"

torstai 6. helmikuuta 2014

Lasiseinän takana

Minä en muista elämäni aikana toista lukukokemusta, joka olisi aiheuttanut minussa näin suuria tunteita, purkauksia ja suorastaan ihmetystä. Minä en ole koskaan aiemmin itkenyt lukiessani proosaa tai lyriikkaa. Olen vain koskettunut, pumpannut silmäni kyyneliin päästämättä niitä vapauteensa.

Minun oli tarkoitus lukea runoja huvitukseksi ja ajatuksien lennättämiseksi. Oli tarkoitus lukea vain välipaloina runoja, mitkä saisivat ajatukset lentämään ja mieleni viriämään. Lea Kranzin Lasiseinän takana - teki kyllä noita, mutta paljon enemmän.

Luin runokirjan kolmessa osassa, ja joka kerta itkin tyynyliinani märäksi. Minua lähes naurattaa, kun mietin syitä tunteisiini. Kirjahan kertoi äidinnäkökulmasta, kun hänen tyttärensä on masentunut ja kuolee itsemurhaan. Hyvin vakava aihe, muttei ole (onneksi) koskettanut minun lähipiiriäni.


Kranzin tyyli on lähes lumoava. Se ei ole tyypillinen runokirjalle. Se on jotain aivan omaansa. Kirjassa oli tarina, joka eteni runomaisen tavoin, ja katkesi toisinaan Raamatunpätkään tai tyttärensä omiin runoihin. Se kertoi äidin tuskasta, äidin muistoista tyttäreen, äidin avunhuudoista. Tarina veti sisäänsä ja sai minut pysähtymään. Pystyin kuvittelemaan äidin tuskan ja ajatukset. 

Vieraalla maalla
kaukana
me olemme yksin
surumme kanssa.

Kukaan ei tule.
Ei soi puhelin.
Ei ole ketään.

Suru ei yhdistä.
Se heittää meidät erilleen
kuin hyökyaalto.

Se ruhjoo meitä.
Hakkaa kallioita vasten.
Kolhii vedenalaisiin kareihin.

Me ojennamme kätemme
hetken hipaisu
ja taas loittonemme.


Kirja antoi myös paljon ajateltavaa. Se antoi uusia näkokulmia ja kokonaisuutta ihmisen sisälle, jonka rakas ja läheinen ihminen sairastuu ja kuolee. Itsemurha koskettaa monia. Ja se on liian raskas taakka yksin kannettavaksi.