perjantai 5. heinäkuuta 2013

Kukkaruukku perhonen

Ruottin reissun jälkeen en ole kunnolla kotona hengittänytkään, saatikka postannut mitään tänne. Juhannuksen vietin konferenssissä, jonka jälkeen tuli kutsu töihin mansikkapelloille ja siitä suorilla lastenleirille isoseksi.

Tuolla lastenleirillä oli tavalliseen tapaan paljon askarteluja. Yksi päivä ryhmämme lapset alkoivat näpertää päivän "kukkaruukku perhosta". Värikkäät helmet pujottuivat rautalangalle houkutellen minua puolelleen. Minäkin tahtoisin näpertää.


Perhonen oli yksinkertainen tehdä. Tarvittiin vain n. 50cm rautalanka, joka taitettiin puolisi. Pujotettiin viisi paksua helmeä siihen. Otettiin ohutta rautalankaa, joka kieputettiin toisen helmen alle. Pujotellaan sopiva määrä helmiä, kieputetaan rautalanka toisen helmen alle ja jatketaan toiselle puolen symmetrisesti samallalailla. Alapuoli tehdään myös samoin. Lopuksi tateltiin tuntosarvet ja pujotettiin paksu rautakeppi kukkaruukkuun sopivaksi.


Huhhuh... koin tännään erikoisemman lenkkireissun, mitä pitkiin ollut, jahka koskaan. Olin melko väsynyt tuolta lastenleiriltä, mistä tulin tännään. Halusin kuitenkin kirjoittaa - tietokoneella olon lisäksi, mutta ajattelin käydä pienellä puolentunnin juoksulenkillä hapettaakseni itseäni. Noh... Ei se aivan pieni lenkki lopulta ollut.

Rakastan metsissä juoksemista ja ajattelin lähteä nytkin tutulle metsä alueelle. Innostuin kuitenkin juoksemisesta ja löysin kivoja polkuja joita menin eteenpäin, eteenpäin, eteenpäin, välillä käännyin toiseen suuntaan ja rämpien metsissä. Tämä on aina ollut tapani. Vaikka aina en ole tiennyt missä olen, olen silti selvinnyt tielle ja kotiin.

En tiedä vieläkään, minkälaisen lenkin minä tein, ja missä lopulta kävin. Minä kuitenkin eksyin. Minulla ei ollut minkäänlaista hajua, missä olin. En ollut varma enää, olinko kotipaikkakuntani rajoissa. Maisemat olivat tuntemattomia. Rämeikkö jatkui ähes muuttumattomana. Kaatuilin mutaojiin, ötökät peittivät ympärilläni kuulon. Jouduin keskelle nokkospuskia ja juoksin niiden läpi. Kenkäni juuttuivat mutaan. Oli pakko vain rukkoilla.
Meni hurjasti aikaa ennenkuin vihdoin pääsin tielle, joka sekään ei näyttänyt tutulta. Suunnistin pienemmälle tielle, sillä sen poskella oli postilaatikko ja päättelin siellä asuvan jonkun. Ketään ei ollut kotona. Onneksi sain kysyttyä autoilijalta sijaintini ja reitin kottiin. Niin... se pieni puolentunnin lenkki muuttui kahdeksi tunniksi, mutta opimpa tästä (taasss...) jotain.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Jos haluat ilahduttaa minua jättämällä kommentin tai viestin, kirjoita se tähän. :) Kiitos kaikille, jotka kommentoitte! :)