keskiviikko 27. elokuuta 2014

Kuin muumien myrskyissä

Joskus unelmat toteutuvat, ennen kuin niistä kerkeää edes haaveilla. Joskus unelmat kävelevät vastaan huomaamatta. Joskus huomaamme elävämme keskellä satukirjoja. Joskus lisämielikuvitus tuo elämään uusia ulottovuuksia.
 Joskus ne kaikkein huonoimmat olosuhteet tekevät elämästä kaikkein mielenkiintoisimman. Joskus myrsky vie meidät keskelle elokuvaa. Joskus elämän keskellä ei tiedä onko tämä todellista.

 Joskus retkillä oppii uusia asioita, mitä arvostaa arjessa - tasapainoa, maan pinnan tasaisuutta ja sitä ettei astiat lentele kallistuksissa.
Joskus merellä tuntee erityisesti sen, mikä on Luojan suuruus ja mahti. 

 

Kuvittelin olevani muumikirjoissa. Elämä tuntui Tove Janssonin käsikirjoitukselta. Välillä näin mielessäni merirosvolippuja ja mielessä pyöri Pirates of the Caribeat. Olin kuin merirosvo suurissa tyrskyissä.


Vinssit pyörivät. Laivat tulivat vastaan. Salakieleltä kuulostavat keskustelut vaihtuivat merimieheltä toiselle. Minä en ymmärtänyt mitään, vaikka yritin ja kyselin. Ei kaksi päivää riittänyt. Mutta riitti siihen, että sain janon kokea tämän joskus uudestaan - ja kunnolla.


Kenties olen merinainen joskus - jossain ja jonkin aikaa. 

Tai jään vain kirjoittamaan haaveellisina ihmeellisiä seikkailuita siitä, kun pilvet muuttuivat purjeveneiksi ja myrskypilvet merirosvoiksi.

 



lauantai 23. elokuuta 2014

Jännittävää Pakkasta

"Mikäs se sellainen pakkanen on?"  - Veljeni kysyi nähdessään kirjan, mitä luen.

Mikäs se sellainen Pakkanen on? Se Pakkanen osasi jäädyttää. Se pakkanen osasi yllättää. Se Pakkanen oli uutta minulle, vaikka tiesin sellaisen Pakkasen olevan Suomessa suosittua. Olin nähnyt ennustuksia sen Pakkasen tulosta ja tuotannoista, mutta en ollut päässyt tapaamaan sitä. Nyt pääsin ja aion toivoa tällaista pakkasta lisää käsiini.


 Samoillessani luonnon metsissä ja heittäessäni virvelin yhä uudestaan ja uudestaan järveen, tartuin taukoja halutessani Outi Pakkasen dekkariin "Yöpuisto". Kirja oli erilainen dekkari mihin olin tottunut aiemmin. Lukiessani yleensä Leena Lehtolaisen ja Agatha Christien dekkareita, olin tottunut selkeään kaavaan: Heti alussa tapahtuu murha, sitten selvitellään vaihtoehtotekijöitä, tapahtuu käänteitä ja lopulta murhaaja selviää niin, etten osannut aavistaakaan sitä.

Odotin yli puolet kirjan ajasta murhaa. Luin takakannen uudestaan varmistaakseni tämän olevan dekkari. Kyllä, dekkariksi se määritellään - en mennyt väärälle hyllylle kirjastossa. Tämä vain ei ollut sellainen, kuin luulin. Mutta ehkä parempi niin. Pakkanen yllätti ja veti mukaansa. Pakkanen teki minun edessäni uutta, mutta silti niin tuttua.



Rasmus on vasta 12- vuotias poika, joka rakastaa ruokaa ylikaiken. Hänen isänsä Mikael Niemistö on juristi, sivistynyt mies, joka häpeää omaa poikaansa. Hän häpeää poikansa tapoja, harrastuksia, ruokavaliota ja epäsoveliasta käytöstä. Hän ei voi myöskään ymmärtää, kuinka hänen uusi vaimonsa on liittoutunut ikään kuin Rasmuksen kanssa, ja ymmärtää häntä.

Rasmus on fiksumpi, kuin mitä moni aikuinen osaa kuvitella. Hän puhuu kuin aikuinen ja tekee tarkempia havaintoja, mitä moni muu jättää huomaamatta. Yksinäinen poika näkee ja kuulee kaiken. Nuoresta iästään huolimatta, joutuu lapsi keskelle tapahtumia, mitkä eivät hänelle vielä kuuluisi...

torstai 14. elokuuta 2014

Retkeilystä

Vuosi sitten en ollut nukkunut kuin yhden yön elämäni aikana vaelluksella. Tänä päivänä olen nukkunut yhteensä 11 yötä vaelluksilla, joista vielä n.8 talviaikaan. Muutos viime vuoteen on suuri, mutta olen sitäkin kiitollisempi ja iloisempi siitä. Olisin jäänyt ilman tätä vuotta paljosta paitsi.

Olen julkaissut monia kuvia ja juttua vaelluksilta, patikointireissuilta tai vain lenkkeilyiltäni metsässä. Pienen vuoden verran olevan kokemuksen jälkeen on oppia kuitenkin kertynyt, ja muutamia ruokavinkkejä ja ohjeita, mitä ajattelin tähän kerralla koota. Ehkä jo vuoden päästä naureskelen pienille tiedoillani ja olen toista mieltä, mutta tähän asti koettuna nämä asiat olen kokenut hyviksi.


Keväällä ja syksyllä vaeltaminen on kenties ruuan säilymisen kannalta parhainta aikaa. Nestemäiset tuotteen eivät jäädy, mutta mikään ei sula, eikä pilaannu kovin herkästi. Kesällä tehdessämme vaellusta, emme voineet esimerkiksi ottaa rasvaa ollenkaan mukaan, sillä se olisi sulanut muuten. Ruuanlaitossa käytimme siis rypsiöljyä ja leivälle kelpasi sulatejuustot.

Omaksi suosikki tuotteekseni vaelluksilla (paitsi kesällä, jolloin kuumuus pilaannuttaa) on tullut ruokakerma. Tästä on syntynyt jo vitsi meidän luokassamme ja vaellusystävien keskellä, sillä tungen kuulema sitä joka paikkaan. Mutta kun se käy joka paikkaan! :D
Ruokakermalla saa maustettua tavallisia valmispastoja, nuudeleita, lihoja, mitä tahansa ruokia kätevästi. Sillä saa makua pikapuuroihin, ja voi sillä tehdä jopa jälkiruoka.

Toinen, mitä voi käyttää näköjään lähes missä vaan (öh, itse en kyllä ole käyttänyt, enkä täysin tätä ymmärrä, mutta kaverini tekee) on vaahdotettava kermavaahto :D Hän käytti (kenties käyttääkin) sitä lähes mihin tahansa. Mikäs siinä, luksusta karujen olosuhteiden keskellä.

Kuivattamista olen västä vähän aikaa harrastanut, eikä minulla ole siitä suuria kokemuksia. Pieniä määriä perunaa, porkkanaa, sipulia, tomaattia (ne epäonnistuivat, koska homehtuivat muutaman viikon jälkeen, sillä niihin jäi kosteutta) ja raakaa kananmunaa. Kananmuna oli näistä mielenkiintoisin, enkä alunperin uskonut koko touhuun. Kaverini kuivattaessa sitä viime keväänä, ja tuodessa sen Älänteen reissullemme vasta todella uskoin, että se toimii. Voi miten me nautimme, kun teimme munakkaan siitä! Kananmunarouheeseen lisäsimme vain vettä, annoimme sen turvota hetken ja eikun pannulle paistumaan!

Kananmuna kuivatetaan leivinpaperin päällä raakana. Kiertoilmauunissa laitoin lämpötilaksi n. 50 astetta, sillä se oli pienin luku minkä siinä saa. Laitoin pellin illalla ja annoin olla yön yli. Aamulla se oli muuttunut rapsakoiksi levyiksi. Murskasin astiassa palat ja laitoin pussiin. Wolaa! Neljä kananmunaa valmiina käyttöä varten :)

Luonnon antimien kerääminen matkan varrelta, sekä leiripaikalta on kannattavaa ja voi yllättää mukavasti. Jälkiruoka, minkä mainitsin alkutekstissä oli valmistettu paikalta löydetyistä mustikoista. Tämän kesän Volokinpolun vaelluksen ruokaa täydennettiin matkalta löydetyllä tatilla.


Kaverini otti myös viime vaelluksella mukaan ongen ja matoja. Nauroin alkumatkalta hänelle, sillä olen menettänyt uskoni Suomen kalavesiin - neljä kertaa tänä kesänä kalastanut enkä saanut saalista. Mutta kappas! Kaveri veteli kymmenen sekunnin välein ahvenia suolammista, ja ottaessani ongen omiin käsiini sain minäkin monta. Olisimme tehneet seuraavan ruuan kaloista, mutta reissun keskeytyessä sairastumiseeni, emme kerenneet tehdä.


Viime kesän Volokinpolku vaelluksella teimme pääruuaksi nokkoslettuja, tomaattitonnikalatäytteellä. Koska olimme vaeltamassa heinäkuun puolivälissä, otin nokkosen mukaani pakastimestamme, jonne olin kerännyt sitä alkukesästä. Joskus olisi hauska tehdä näitä (tai kymmeniä muita nokkosohjeita) ihan vaelluspaikalta löydetyistä nokkosista. Jos sitä joskus vaeltaisi kesäkuun puolella...

Ohjeen mitat ovat suurpiirteisiä, sillä meillä ei ollut mittoja mukana. Nämä olivat elämäni ensimmäiset suolaisella täytteellä syödyt letut, ja eivät yhtään hullummat. Helposti sai jälkkärinkin, kun viimeisen letun söi vain sokerin kanssa... Nam. 

Nokkosletut
n. 5kpl isoja ja paksuja lettuja

n. 2dl ryöpättyjä nokkosia
n. 5dl vettä
n. 2,5dl maitojauhetta
n. 2dl vehnäjauhoja
3 kuivattua kananmunaa
ripaus suolaa
loraus rypsiöljyä

Täytteeksi: 

1prk tomaatti tonnikalaa
1kpl tatti

1. Sekoita lettujen ainekset yhteen ja anna niiden turvota jonkin aikaa. Kuumenna pannu. Lisää rypsiöljyä pannulle ja paista lettuja molemmilta puolin kypsiksi. Lämmitä hieman tonnikalaa ja tattia ja kaada sopivina annoksina lettujen sisälle.


Tällainen maratoonipostaus tuli vahingossa, vaikka kaikkea en edes kertonut. Ihanaa koulun alkua kaikille! Itse ainakin olen innoissani koulun alkamisesta ja tuntuu ihanan kodikkaalle palata jälleen metsien miesten ja naisten maailmaan kesän jälkeen. Nauttikaa tekin! :)

lauantai 12. heinäkuuta 2014

Voi, Struudeli

Voisin väittää lempi aikakausilehdekseni kotiliettä. Voisin väittää, etten kuulu ihan ryhmän keski-ikäisiin. Voisin väittää, että siitä monipuolisempaa ja laadukkaampaa lehteä ei ole.

 Olin kuullut puhuttavan struudeleista, keski-Euroopasta tulleesta herkusta aiemmin. En ollut koskaan aiemmin tiennyt, miltä se näyttää, tai maistuu. Tiesin vain sen olevan perinteinen herkku, eritoten Itävallassa.
Uusimmassa kotiliedessä oli ohje mustikka-omenastruudelista. Ohje olikin yksiä ainoita, mihin meillä oli kaikki tarvikkeet kotona entuudestaan.

Tuotos yllätti minua, sekä perheeni. Se hävisi nopeasti tarjottimelta. Velikin totesi tuotoksen nähtyään "Kerrankin osasit tehdä siistin näköisen, kun yleensä sinun tekeleet on vähän jänniä...". Hah, niinhän se ylleensä on :D

Struudeli oli mukavan makuinen. Sisältöä oli paljon, eikä se ollut kovin makea tai rasvainen. Ja se oli nopea valmistaa.


Taikina
 
4dl vehnäjauhoja
50g voita
1 kananmuna
ripaus suokaa
1dl vettä 
2tl rypsiöljyä

Lisäksi

2rkl vehnäjauhoja
50g voita
½dl mannaryynejä

Täyte

3 omenaa
2dl mustikoita
1½dl korppujauhoja
1½dl sokeria
ripaus kanelia

1. Sekoita kaikki taikinan ainekset, paitsi öljy monitoimikoneessa taikinaksi. Muotoile taikinasta pallo ja sivele pintaan öljyä. Kääri kelmuun ja anna levätä huoneen lämmössä puoli tuntia. 2. Valmista täyte. Kuori ja leikkaa omenat paloiksi. Sekoita kulhossa kaikki ainekset keskenään. 3. Kauli taikinasta ohut n. 40x7+cm kokoinen suorakaidelevy. Sulata rasva ja sivele puolet taikinalevylle. Ripottele päälle tasaisesti mannaryynejä. Levitä täyte taikinalevylle niin, että osa toisesta pitkästä reunasta jää tyhjäksi. Aloita rullaaminen täytepuolelta. Painele tyhjät saumapinnat tiiviisti umpeen. 4. Paista rulla 200-asteessa uunissa n. 20 minuuttia. Nosta pois ja voitele lopulla rasvalla. Paista vielä 10 minuuttia tai kunnes pinta on ruskea. Siivilöi jäähtymisen jälkeen tomusokeria tahtoessasi.

keskiviikko 9. heinäkuuta 2014

Hunajahyrrä

Viime kevättalven kädentaitokursseilla tein äidilleni hunajahyrrän Taitoloma- yrityksessä. Yksinkertainen näperys syntyi rautalangasta ja yhdestä pyöreästä helmistä. Tuli otettua ihan reilulla kädellä rautalankaa, joten tuli enemmän koriste kuin hunajahyrrä. Tai sitten voi käyttää molempina ja tarpeeksi issoon hunajapurkkiin.

Rautalankaa kieputettiin kaksinkertaisen keskilangan ympärille suurentaen lenkkien suuruutta. Lopuksi se kieputettiin paksumman langan ympärille ja solmittiin helmen ympärille.

Taitolomassa oli esillä näitä ja näyttivät kivoilla - oikean kokoisella rautalangalla. :D