keskiviikko 10. helmikuuta 2016

Nurkan takana

Se on yllättävää
se on jännittävää
hetken se ihmetyttää
kun ensin hymyilet ja reippaasti kertoilet
ja hetken päästä silmät päästä räjähtelet
huudat
raivoat
tuskaasi kaiverrat


Nurkan takana se voi piiletä
yhdestä väärästä sanasta ilmetä
et tiedä ennakkoon
mikä sitä häiritsee
et aavistaa voi
mikä sen esille laukaisee
jossakin se odottaa
vaanii ja pohtii vaan
kuka mut suututtaa vois
ja esille kutsua tois?




Täytyy tarttua hetkiin ja tilaisuuksiin
niihin pieniin elämän retkiin
kun pää on selvä
ja voimia etsiä sitä
koska koskaan ei voi tietää
milloin maailma kääntyy
milloin vaivut niin alas
ettet näe kuin mustan tulevan.


On vain tyydyttävä siihen mikä on
opeteltava elämää siinä mitä tapahtuu
hyväksyttävä se
etten tiedä hetkistä
tulevasta
tai itsestäni. 
On vain aika
odotus
ja luottamus.

keskiviikko 3. helmikuuta 2016

Eeva Kilpi

"Kiedo hellästi riekaleesi minun hajoamistilani ympärille,
pitele minua varovasti ihmisen poika."

Muistan, kun olin viime talvena kirkon naisten illassa yhdessä neljänkymmenen keski-ikäisen ja sen ylittäneen naisen kanssa. Muistan kun aiheena oli runot ja muut puhuivat Eeva Kilvestä. Hänen kauniista runoista, hänen huumoristansa, hänen taidostaan koskettaa naista. Mietin silloin, etten ollut lukenut varmaan yhtäkään Kilven runoa, enkä tiennyt hänestä juuri mitään. Nyt siihen tuli muutos.

"On vain yksi periaate: epätäydellisyys. 
Joka hyväksyy sen, jaksaa elää.

Kammoan täydellisyyttä. 
Luona kiitos se vaara ei minua uhkaa."

Lainasin kirjastosta "Runot"- teoksen, jossa on "Lauluja rakkaudesta" ja "Terveisin" - kokoelmat samassa kirjassa. Runot olivat mainioita! Ymmärrän täysin, miksi naiset illassa hehkuttivat Kilpeä. Hehkuttaisin itsekin enemmän, jos ikää olisi parikymmentä vuotta enemmän. Luinkin jostain Kilven aloittaneen runojen teon vasta keski-iän jälkeen, joten ei ihme että hänen teoksistaan paistoi ymmärrys naiseuden tuomiin muutoksiin vaihdevuosien ja ikä-kriisien myllerryksissä. Näihin nuorena ihmisenä en niin voinut samaistua, vaikka samalla ihailin runoilijan tyyliä pukea ajatuksiksi
 faktoja.



"Heinä kuin usvaa
hämärää päissä
utua latvojen yllä
lampien hengitys matkalla taivaaseen.
Oi pienten perhosten paljous,
yökausia kestävät häät.
Eikä muuta elämää."


Kilven aihepiirit ovat monipuolisia ja rikkaita. Hänen kirjassaan olivat aiheina niin luonto, metsä, naiseus, ikä, vanheneminen, rakkaus, sää, vuodenajat, Raamatun ajatukset, sekä kertomukset. Tyyliltään Kilven runoissa paistoi läpi vahva huumori, ironisuus, sekä huolettomuus ja rentous vakavissakin asioissa. Toisinaan Kilven runot olivat jopa härskejä. Kilveltä taipuu myös paljon hyviä sananlaskuja ja viisauksia. Näitä tekisi mieli kerätä hyviksi motoiksikin.


"Nukkumaan käydessä ajattelen:
huomenna minä lämmitän saunan,
pidän itseäni hyvänä,
kävelytän, uitan, pesen,
kutsun tiseni iltateelle,
puhuttelen ystävällisesti ja ihaillen,
kehun: Sinä pieni urhea nainen,
minä luotan sinuun."




lauantai 30. tammikuuta 2016

Pakkaspäivän parempi pannari

Kylmä pakkaspäivä. Elohopea lähes miinus kolmekymmentä, ja edessä lämmin keitto. Kaivan kipposet ja kupposet esille ja sotken taikinan uuniin. Kuuma kahvikuppi odottaa edessäni leikatessani palan pannaria. Kylmä talvi, lämmin koti.♥

Ps. Pannari säily yllättävän hyvin jääkaapissa tämän jälkeen. Maistuu yhtä hyvälle kylmänä kuin lämpimänä. Meillä osa perheenjäsenistä piti jopa parempana kylmänä.

1 Banaani
½ omena
½dl kookoshiutaleita
2dl speltti jauhoja
½dl grahamjauhoja
½dl kaurahiutaleita
½tl suolaa
1rkl ruokosokeria
1rkl steviaa
3dl maitoa
3/4dl rahkaa

"Kermavaahto"

1rkl rahkaa
tippa kevytmaitoa
steviaa

lauantai 16. tammikuuta 2016

Maailman parannus kuvia

Rakastan kuvia. Rakastan tarinoita. Rakastan muistoja.
Olen oppinut viime vuosina paljon valokuvista, ja niiden maailma on avautunut aivan eri tavalla itselleni. Osittain tähän on vaikuttanut hyvän ystäväni opiskelu valokuvaajaksi.

 Kuopion  VB - valokuvakeskus
Mikko Savolainen : Sarjasta Suomen romaanit: romaanielämää 1960-70

Valokuvat on merkintöjä muistoista, pysähdyksiä hetkistä, jotka jäävät vain ruudulle. Ne on muutakin, kuin selfiet mitkä täyttävät sosiaalisen median, ne on muutakin kuin hehkutus hyvästä elämästä. Niiden takana on tarinoita, ja niiden kautta voidaan parantaa jopa maailmaa.


Tärkein asia itselleni on valokuvissa muistot. Vaadin monesti ystäviäni ikuistamana juhlamme ja erikoisuutemme kuviin, sillä tahdon muistaa ne hetket. Rakastan vanhojen valokuvien katsomista. Rakastan kun pystyn kuvien kautta muistelemaan elämääni ja elämään uudestaan ne hetket. Ne pienet arjen hetketkin. Arvostan elämääni enemmän nähdessäni valokuvia. Oh, olen nauranut tuolloin, vaikka muistelin sen menneen pieleen! Voi, me teimmekin noin kivaa silloin! Olemmepas muuttunut nuista ajoista.
Valokuvat tekevät elämästä enemmän elokuvaa ja hohdokasta. Niiden kautta moni pieni asia saa jälleen merkityksensä. Elämä on merkityksellistä. Elämä on arvokasta ja tahdon oppia lisää arvostamaan sitä.


Valokuvien kautta voimme parantaa myös maailmaa. Voimme parantaa yhden yksilön kuin koko yhteiskuntaa. Monien eri valokuvanäyttelyiden kautta olen huomannut niiden aiheuttamat erot ja vaikutukset. Toisinaan taiteelliset kuvat ovat lievittäneet stressiäni, vieneet minut taiteen, palon ja luovuuden lähteille. Olen päässyt käsiksi elämää vaikeina hetkinä, tuntenut vain vapautta tulkitsiessani kauniita värejä ja muotoja. Olen saanut vastakaikua tunteille ja unelmille. Tuntenut, kuinka eheydyn katsellessani nuita raameihin ikuistettuja kuvia.

Camera Opsudan, Iris, Kuopion taidemuseo

Valokuvia katsellessani olen oppinut maailmasta, ihmisryhmistä, sekä muiden vaikeuksista. Oppinut siitä, mihin meidän tulisi kiinnittää huomiota. Valokuvat ovat herätelleet minua näkemään uusia puolia. Karujen olojen ja unohdettujen ihmisryhmien kuvaaminen ovat tuoneet ilmi maailmat, jotka ovat unohdettuja. Olen oppinut valokuvien kautta romaanien, masentuneiden, asunnottomien, onnettomuuksien kuin raskaana olevien puolia. Ja kuinka merkityllistä on ollut näille henkilöille se, että heitä on saatu kuvata, että heidän asiansa on koettu tärkeäksi ja tuoda julkisuuteen?

Heijastelen valokuvien kautta myös elämääni. Ne paljastavat nimittäin paljon. Silmien ryppy, kaihoisa katse ja surulliset huulet muistuttavat ikävästä päivästä, jota en voinut paeta tekohymylläni. Yritän myös tallentaa kuviin elämää niiden kaikkine puolineen. Tahdon ryhmäkuvan, vaikkei itseä naurattaisi yhtään. Sittenpähän muistan jälkikäteen, että tuona päivänä olin olemassa tuon näköisenä, vaikka harmitti. 



Joskus valokuvattavana oleminen on opettanut minua. Ollessani mallina ystäväni kouluprojekteihin olen saanut käyttää näyttelijälahjoja ja muuttumisleikkejä. Maailman onnellisimpina päivinä onkin pitänyt heittäytyä masentuneeksi. Tavallisena arkipäivänä heittäytyä 1950- luvun maalaistytöksi. Kuinka riemullista onkaan leikkiä ja leikitellä rooleilla! Kuinka vapauttavaa on olla hetki joku muu kuin on. Ja kuitenkin ne roolit ovat olleet ja ovat joillekin todellisuutta. Minä yritän ymmärtää. Minä yritän oppia. Sillä jokainen meistä ansaitsee tulla nähdyksi ja kuulluksi.

keskiviikko 6. tammikuuta 2016

Linnunaivot

Levin Hullun poron baarissa työskentelee vaelluksia intohimoisesti rakastava Jyrki. Talven sesongin aikaa saapuu yritykseen viehättävä nuori nainen Heidi, joka on pitämässä Greenpeace – toimintaan pohjautuvan yrityksen kokousta. Kaksi toisilleen tuntematonta ihmistä tutustuvat, seurustelevat ja saavat hullun idean lähteä maailman toiselle puolelle vaeltamaan puoleksi vuodeksi jylhille erämäille. Seikkailu ei tule olemaan helppo, sillä Jyrkin neuroottinenkin asenne suorittaa vaellus saa pariskunnan terveyden ja olon lujille.


Johanna Sinisalon ”Linnunaivot”, valikoitui lukemisekseni pitkälle juna-bussi matkalle Muonioon. Tahdoin kirjan, joka olisi pidempi kuin tunnin pikalukeminen, sekä liittyvän jotenkin luontoon, Lappiin tai jouluun. Ystäväni oli aikoinaan suositellut tätä minulle, joten muistin kirjan etsiessäni lainattavaa.

Sinisalolla on maaginen tyyli kirjoittaa. Hän yhdistää taitavasti faktaa ja fiktiota, luoden jopa scifimäisen vaikutelman. Tarina ei ollut kepeä ja iloinen, vaan paikoin synkkä ja ankea. Vaelluksen ja luonnon rakastajana, en tuntenut kateutta parin seikkailua kohtaan. Pikemminkin mietin ihmisyyttä, hulluutta ja järkevyyttä, kun voidaan puhua ääriolosuhteista ja äärivarusteluista.


Kirja laittoi ajattelemaan. Se käsitteli mielenkiintoisesti monia ihmisyyden ja elämän aiheita. Miten pitkälle ihminen voi mennä kunnianhimon ja suorituksen tavoitteissa? Kuinka turvallista ja järkevää on toteuttaa neuroottista himoa luonnon keskellä ja erämaassa? Missä ihmisyyden rajat kulkevat, kun hän haluaa manipuloida luonnon valtaa? Kuinka pitkälle voidaan mennä ekologisessa ajattelussa, jos jokainen biojätekin on kerättävä talteen?