keskiviikko 17. joulukuuta 2014

Suolarinkelit - Laugenbrezeln

Kesästä on kulunut jo kuukausia, mutta silti olen unohtanut julkaista yhden kesällä leipomani asian. Kuvat muistuttavat kesästä, mutta näitä herkkua voi täysin tehdä, vaikka näin joulun alla.

"Maailman ihanimmat leivonnaiset" - kirjasta löytyi tämä herkullinen saksalaisten suosikki herkku; suolarinkilät. Minä en ole todellakaan mikään rinkeleiden ystävä, en syö niitä juuri koskaan. Mutta näitä itse tehtyä rinkeleitä söin mielelläni. Ja ne olivat yllättävän yksinkertaisia tehdä.

(10kpl)

1½dl maitoa
1dl vettä
25g hiivaa
1tl suolaa
1tl sokeria
6½dl vehnäjauhoja
50g voita

Keittovesi:

2l vettä
3tl ruokasoodaa

Päälle:
keltuainen
suolahiutaleita tai karkeaa merisuolaa

1. Lämmitä maito ja vesi kädenlämpöiseksi ja murenna joukkoon hiiva. Lisää suola ja sokeri sekä suurin osa jauhoista. Vaivaa taikinaa hetki. Lisää pehmeä voi ja loput jauhot. Alusta taikina tasaiseksi ja kohota se lämpimässä peitettynä kaksinkertaiseksi. 2. Jaa taikina jauhotetulla pöydällä kymmeneen osaan. Pyöritä palat pitkiksi tangoiksi ja kierrä rinkeleiksi. Peitä ne liinalla ja jätä hetkeksi kohoamaan. 3. Kiehauta vesi ja sooda. Keitä yhtä rinkeliä kerrallaan muutama minuutti ja nosta leivinpaperin päälle. 4. Voitele rinkelit keltuaisella, ripota pinnalle suolaa ja paista 200- asteessa n. 15 minuuttia, kunnes rinkelit ovat kullanruskeita.


Pientä faktaa kirjasta saksalaisten perinteisistä suolarinkeleistä:

"Rinkilöiden synnystä kerrotaan monenlaisai tarinoita. Yhden version mukaan joukko väsyneitä munkkejä seisoi työpäivän jälkeen kädet puuskassa pellon laidalla odottamassa päivän olutannostaan, kun luostarin leipuri näki heidät ja päätti pyöräyttää asennon mukaisen olutleivän eli Brezelin. 
Toisen selityksen mukaan rinkeli on saanut muotonsa jo ennen kristinuskoa. Taikinalenkki kuvaa vuoden kiertoa ja auringon matkaa taivaankannella. Kolmannen perustelun mukaan rukousasentoa symboloivia rinkeleitä syötiin aikaisemmin paastonaikaan. Nykyään rinkeleitä mutustellaan niin pehmeinä kuin kuivattuinakin. "


perjantai 12. joulukuuta 2014

Juurespiirakka

Pienenä inhosin lanttua. Oli kauhistuttavaa syödä koulun porkkanaraastetta ja huomata samalla sen sisältävän jotain ylimääräistä: vaaleita lantturaasteita. Koskaan en koskenut lanttulaatikoihin, ja muutenkin pyrin välttelemään sen syöntiä. Tänä vuonna siihenkin on tullut muutos.

Viime sunnuntain avantouinnin jälkeisissä tunnelmissa tahdoin leipoa jotakin terveellistä iltapalaa. Jääkaapissa löytyi ylijäämä perunoita, kasa lanttuja, sekä porkkanoita. Päätin kokeilla jotain erilaista piirakkaa, tekemällä pohjan perunasoseesta, sekä täyttämällä sen juureksilla. Minkäänlaista ohjetta minulla ei ollut, enkä ollut aiemmin ohjeestakaan tehnyt, mutta tämä onnistui todella hyvin. Muutkin tykkäsivät ja maku oli nautinnollinen ja pehmeä. Teen tätä taatusti uudestaan! Ja se mikä reseptissä on myös hyvää ja huomioitavaa, että siihen voi täysin käyttää tähde perunoita yms. :)


Pohja:

4 pientä perunaa
1½dl ruissihtijauhoja
1dl kaurahiutaleita
3/4tl suolaa
½dl oliiviöljyä
1 kananmuna
3/4dl rahkaa

Täyte:

1 suuri porkkana
½ lanttua
2dl juustoraastetta
1 kananmuna
3/4dl raejuustoa
oreganoa
mustapippuria
yrttisuolaa
valkosipulimaustetta

1. Muussaa perunat. Lisää joukkoon muut ainekset ja sekoita tasaiseksi. Voitele piirakka vuoka ja taputtele taikina kaurahiutaleita hyväksi käyttäen pohjaan. 2. Raasta porkkana, lanttu, sekä tarvittaessa juusto. Sekoita joukkoon muut ainekset. Lisää täyte piirakan päälle ja ripottele pinnalle vielä juustoraastetta. 3. Paista 175- asteessa 25 minuuttia. 


maanantai 1. joulukuuta 2014

Leijonan kesyttäjä

Kivun sattuessa ei auta muu kuin käpertyä sohvan nurkkaan ja toivoa sen menevän pian ohitse. Joskus tekee mieli karjua, vaikka tietääkin ettei villipedon kutsuhuudot lievitä muuta kuin mielipahaa.


Kivun helpottamiseksi ja muita ilahduttaakseni teon lämpötyynyn. Tein tällaisen jo viimevuonna siskolleni, mutta jouluaattona avatessamme lahjoja tajusimme merkittävän virheen siinä: Vetoketjullista pussia ei voi laittaa mikroon. Tänä vuonna päätin korvata virheeni tekemällä uuden lämpötyynyn siskolleni, ilman vetoketjua. Entisen pussin voin lahjoittaa mukaan täyttämättömänä, sillä nyt se saa oikeuden uuteen elämään uusissa tarkoituksissa.


Lämpötyynyyn leikkasin sammaleen vihreästä fleecehuovasta n. 30cm x 40cm palan. Ompelin etupuolelle kaksi lapsen tekemän näköistä sydäntä, sekä kirjailin käsin keskelle "Kaunis" - muistuttamaan ihanaista naiseuden kruunuamme. Kun kipu sattuu, voimme muistaa olevamme silti kauniita. Karjumisista ja ärripurreista huolimatta.


Ompelin fleecen oikeat puolet vastakkain jättäen pienen aukon yhdelle sivulle. Täytin aukosta pussin lähes täyteen linnuille tarkoitettuja auringonkukan siemeniä. Ompelin käsin aukon suun kiinni ja eikun testaamaan! Lämmitin tyynyä mikrossa pariminuuttia saaden sieltä höyryävän kuuman, hieman pahanhajuisen, sekä kostean tyynyn. Periaatteet toimivat, mutta pari juttua kannattaisi tekijän muistaa:
Fleece on pehmeä ja kiva kangas, mutta päästää läpi kosteutta tuoden outoa hajua ja kosteutta. Joku muu kangas olisi siis parempi.


Noh, toinen kerta ja jo parempi. Seuraavalla kerralla yksi uusi oppi jälleen mielessä.








perjantai 28. marraskuuta 2014

Katri Vala








Raili Mikkanen on tehnyt merkittävän työn historiallisten nuorten kirjojen parissa. Jo useaan kertaan hänen hänen kauttansa päässyt tutustumaan merkittäviin suomalaisiin kirjallisuuden sankareihin. Edellisellä kerralla hän romaanin muodossa toi lähelleni Aino Kallaksen, ja tällä kertaa Katri Valan.


Katri Vala oli minulle täysin tuntematon nimi ennen tätä kirjaa. Sinänsä jännä, sillä hän on yksi merkittävimpiä suomalaisia naisrunoilijoita, ja eli samoihin aikoihin kuin Aino Kallas, sekä Eino Leino. Ehkä olin nähnyt hänen nimensä Kallasta tutkiessani, mutta unohtanut tyystin nimen, tai sitten Kallas ei puhunut Valasta.


Raili Mikkasen teos: "Runokirje; kertomus nuoresta Katri Valasta", avasi minulle upean elämän Katri Valasta. Sain kuulla, kuinka tavallisesta nuoresta naisesta tuli oman unelmansa toteuttaja ja merkittävä naisrunoilija hänen aikakautenaan. Kirja kuvaili myös realistisesti 1910-1920-luvun opiskelijaelämää ja tavallisten nuorten ajatuksia. Se myös selitti, miksi Vala oli kirjoittanut tietynlaisia runoja, ja mitä ne todellisuudessa tarkoittivat. Ja kuinka niin kovasti saavuttanut nainen, pystyi elämään samanaikaisesti syvimmissä masennuksen kourissa.


SANAT

"Tukehdun virtaan, joka on minussa.
Siellä on monia sanoja, huutoja, sopertelua,
mutta ne kaikki tekevät minut surulliseksi,
ei ole sanoja, joista uneksin.

Kevät seisoi valkean puun alla,
kevät ampui kultaisen nuolen taivaan lakeen.
Juoksin hennonvihreään metsään.
'Oi värisevä nuoli taivaankannessa,
sinussa on sanani!' huusin.

Hiljaista, tukehdun virtaan.
Silloin näen ruohon ja puut:
niillä ei ole sanoja,
mutta ne ovat loistava sotajoukko,
niiden äänettömyys on väkevämpi kaikkia sanoja."


Raili Mikkasen myötä lainasin myös paksun Katri Valan "Kootut runot"- kirjan. Siihen oli koottu kaikki Valan julkaistut runot, sekä muutamia ennen julkaisemattomia. Oli mahtava päästä lukemaan niitä, kun tiesin Valan elämänkerrasta! Lukukokemus oli täysin erilainen, mitä yleensä vanhoja runoja lukiessa. Minä tiesin, mitä hän tarkoitti kuvaillessaan masennusta - hän itse oli sillä hetkellä ollut masentunut. Minä tiesin, mitä hän tarkoitti verratessaan Kreikkaa rakkauteen - hän itse kuvaili tapahtumia niin kohdatessaan rakkautensa.


Katri Valan aihepiirit olivat laajoja. Hän käsitteli runoissaan niin luontoa, rakkautta, kuolemaa, Raamattua kuin vanhoja mytologeja. Hän oli aikanaan kiistelty runoilija keksiessään uuden vapaamittaisen runorytmin, mutta se tekee hänestä juuri kiintoisan. Hän kirjoitti selkeitä runoja, joita on helppo ymmärtää, ja jotka sisältävät upeita kielikuvia. Hänen runoissaan on voimaa, mikä hengittää.

RUNON SYNTY

"Sydämeni oli tallattu puutarha,
kukaton, autio,
arkipäivän kovat askeleet
kumisivat lakkaamatta yli,
mutta minä odotin.
Syvällä mullan pimeydessä kuohui,
yön hiljaisuudessa silmujen hennot päät
napsahtelivat jäykkään kamaraan.








tiistai 25. marraskuuta 2014

Voitelupussi

Valkeana hohtaa jo maa, mutta silti kaipaan lunta tuiskuttavaa. Ensilumenlatuja on avattu ympäri savo, ja kävin viime viikolla testaamassa perinteiseen tapaan lähiseudun ladun. Aiempina vuosina on ensimmäinen hiihtokerta tuntunut kamalalle; hengitykseen on ottanut, lihaksissa tuntunut liikaa, eikä hommassa maistu mikään! Eikä asiassa ole auttanut se, että lenkki on vain kilometrin mittainen...
Tänä vuonna, kun urheilu on maistunut aivan erilailla kuin aiemmin, oli hiihtokin koukuttavaa ja nautinnollista! Pystyin vain nautiskelemaan siitä, ja vasta muiden haluttua poistua paikalta, myönnyin lähtemään. En malta odottaa, että lunta tulisi kaikkialle hyvin. Hiihtäminen on parasta!


Jokavuotuinen joululahja rumpa on päässyt minulla käyntiinsä. Veljelle on aina hankala keksiä lahjoja, sillä hän harvemmin pyytää mitään, ja miehille muutenkin on hankalampi keksiä - varsinkin itse tehtyä. Rakkaus hiihtoon on kuitenkin hänen vallitsevimpia asioita. Siksi tänäkin vuonna hän saa minulta siihen liittyvää varustusta: Voitelupussin.

Ompelin kaksi kiiltävää n. 15cmx30cm kangasta yhteen, käänsin kankaat. Ompelin kankaat pussiksi. Ompelin ulkopinnalle mustasta farkkukankaasta lapun, ja käsin ompelin siihen "Voiteet". Pussin yläsuusta pusin muutaman sentin pois ja pujotin narun. Wolaa, pussi on valmis. Toivoisin, että tästä voisi olla hyötyä hiihtoreissuilla, jolloin mukaan haluaa ottaa vain muutaman varavoiteen. Pieni pussi mahtuu pieniin taskuihin, ja näin helppo kuljettaa.